Miksi kirjoitan blogia?

Pidin hiljattain parin viikon postaustauon ja sen aikana tuli mietittyä paljon sitä miksi kirjoitan tätä blogia. Mikä saa mut istahtamaan tähän koneen ääreen päivästä toiseen, vaikka vapaa-aikansa voisi käyttää myös hyvin monella muulla tavalla? 
Mä aloitin bloggaamisen kolme vuotta sitten alunperin siksi, että mulla olisi netissä jokin oma paikka minne purkaa ajatuksiani ja lisätä ottamiani kuvia. Pian tämän jälkeen sairastuin anoreksiaan ja masennukseen minkä jälkeen blogi toimi pitkään lähinnä terapiatarkoituksiin, tuntui hyvältä saada ajatuksensa paperille. Jossain vaiheessa sairauden jatkuva puiminen alkoi kyllästyttää ja aloin kirjoittamaan enemmän muoti,-ja kauneusaiheista. 

Kuvat WeheartIt.
Bloggaamisessa kaikista eniten mulle kuitenkin merkitsee tieto siitä, että olen ehkä jotenkin vaikuttanut jonkun toisen elämään. Positiivisesti tai joskus negatiivisesti, mutta kuitenkin herättänyt teksteilläni lukijassa jotakin. Moni mielenterveyskuntoutuja on kertonut saaneensa vertaistukea ja parhaimmillaan joku on rohkaistunut hakemaan itselleenkin apua. 
Mä olen viime aikoina vähentänyt mielenterveystekstejä, sillä vaikka yritän olla rohkea niin silti usein pelottaa. Mitähän minusta ja tästä sairaudesta ajatellaan? Olen antanut tälle pelolle ehkä liikaakin valtaa, on tuntunut turvallisemmalta puhua vaatteista ja Netflix-sarjoista, vaikka samalla olen kaivannut suunnattomasti sitä että voisin kirjoittaa rehellisesti siitä miltä musta tuntuu. Mitä enemmän tulee ikää lisää, sitä tarkemmin täytyy miettiä mitä voi itsestään kertoa ja mitä ei, onko sen pakko olla niin?

Tämä sairaus ei yhtään helpota asioita. Kun masentaa ajatukset ovat väsyneitä ja mustia, aina sanotaan ettei silloin kannattaisi tehdä mitään päätöksiä. Teksteistäni tulee helposti synkkiä ja ne saattavat kaduttaa jälkikäteen. Kun vauhtia on liikaa, asiat näkee turhankin positiivisessa valossa ja pahimmillaan ajatuksen riento on niin nopeaa etten mä vaan yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan järkevää tekstiä. Miten kirjoittaa aktiivisesti laadukasta blogia kun on hukannut itsensä jonnekin manian ja masennuksen välimaastoon? Miten olla oma itsensä kun on vaikeaa erottaa mikä on minua ja mikä sairautta?
Vaikka nyt on mennyt paremmin niin musta tuntuu usein siltä, etten ole täysin kosketuksissa omaan itseeni, siihen kuka minä pohjimmiltani olen. Päivät vaihtuvat toiseen rutiininomaisesti ja odotan vaan sitä että tulisi ilta ja pääsisin nukkumaan. Stressaan muuttoa ja sitä saanko kaikki kouluasiat ajoissa hoidettua, jotta valmistun toukokuussa niinkuin on sovittu. Pelkään, että vaikka nämä ovat hyviä asioita, ei mun pieni pää pysy näissä isoissa muutoksissa mukana. Yritetään nyt kuitenkin mennä päivä kerrallaan ja muistaa että mielikuvitus luo pelkoja. Tästä taisi tulla nyt rehellisin postaukseni pitkään aikaan, olisi kiva kuulla minkälaisen vastaanoton se sinulta sai! Entä miksi juuri Sinä kirjoitat blogia mikäli sellaisen omistat? Mukavaa loppuviikkoa toivottaa Kristiina. 

Me muutetaan omakotitaloon

Kun edellistä postausta kirjoittaessani ajattelin itsekseni että kylläpäs mulla on kiire ja kaikenlaista meneillään, en olisi ikinä voinut kuvitellakaan millainen pommi tämän kaiken päälle vielä pudotetaan! :-D Viikko sitten lauantaina poikaystävä soitti mulle ja kertoi löytäneensä meille täydellisen omakotitalon Jepualta, jota käytiinkin sitten heti maanantaina katsomassa. Ihastuttiin siihen ensisilmäyksellä, saatiin laina ja me muutetaan uuteen kotiin toukokuun lopussa. Tonilla on vakituinen työpaikka Jepualla, pienellä paikkakunnalla lähellä Alahärmää ja työmatkaa hänelle kertyy täältä Seinäjoelta melkein puolitoistatuntia per suunta mikä on kyllä liikaa. On siis ollut kokoajan tiedossa, ettei ole järkevää tänne Seinäjoelle loppuelämäksi jäädä, varsinkaan kun kumpikaan meistä ei ole täällä enää viihtynyt. Seinäjoella ollaan nyt pari vuotta asuttu mun koulun takia, mutta kun kohta valmistun ei minuakaan sido tänne enää mikään.

Kuvat WeheartIt.
Mä olen itse kotoisin Alahärmästä, isosta omakotitalosta peltojen keskeltä ja siksi tottunut siihen että ympärilläni on paljon tilaa. Haaveilin aina kaupunkiin muutosta, mutta kun toiveeni toteutui, hyvin pian tajusin kaipaavani enemmän sitä omaa tilaa ja rauhaa kuin lähellä olevia palveluita ja muita kaupungissa asumisen etuja. Täällä rivitalossa meidän molemmat seinänaapurit pitävät bileitä harva se ilta ja jalkakäytäväkin on ihan meidän ikkunan alla, tämä ihmispaljous ja meteli ei vaan ole yhtään meitä varten. 
Vaikka ollaan tuosta omakotitalosta puhuttu, niin tulihan tämä ihan puskista, ei me todellakaan tälle kesälle mitään muuttoa oltu suunniteltu. Itsekin olen vaan kokoajan keskittynyt tuohon koulunkäyntiin ja nopeasti lähestyviin valmistujaisjuhliin. Tuo meille täydellinen talo ilmestyi kuin tyhjästä ja vaikka tämä kaikki tuli hirmu äkkiä olisi typerää jättää tälläinen tilaisuus käyttämättä. 

Meidän uusi koti on 60-luvulla rakennettu kaksikerroksinen tiilitalo, neliöitä on 150 eli aika paljon enemmän kuin tämä 45 täällä rivitalokaksiossa. Piha on myös iso, paljon kukkaistutuksia ja pari omenapuuta.  Odotan niin innolla aurinkoisia kesäpäiviä ja puutarhahommia! Autotallirakennuksessa riittää myös tilaa, mikä on tietysti Se Juttu autoasentajapoikaystävälle. Talo on ikäänsä nähden hyvässä kunnossa, selvitään pienellä pintaremontilla. Olen aina haaveillut omasta työhuoneesta jossa saisin rauhassa kirjoittaa, maalata ja soittaa pianoa, tuossa uudessa asunnossa pääsen haaveeni vihdoin toteuttamaan! Mä oon lapsesta asti halunnut asua omakotitalossa "sitten isona", mutta en olisi ikinä uskonut että mulla olisi siihen yhtäkkiä mahdollisuus jo parikymppisenä!

Mä valmistun tosiaan merkonomiksi toukokuun lopussa eikä mulla ole aavistustakaan mitä sen jälkeen, hain kyllä yhteishaussa jatko-opintoihin mutta ne ovat nyt kaikki ihan  liian kaukana kun muutetaankin pois Seinäjoelta. Töitä pitäisi varmaan etsiä jos vaan terveys sen sallii. Mun ihan koko elämä muuttuu tämän muuton myötä, mutta olen varma että tämä hyppy tuntemattomaan tulee kuitenkin loppujen lopuksi juuri oikeaan aikaan ja kaikki menee niinkuin on tarkoitettu. Positiivista jännitystä on todellakin ilmassa enkä meinaa millään malttaa odottaa meidän ihan oman kodin avaimia. Oletteko näistä uutisista yhtä yllättyineitä kuin minäkin? Muuttoterveisin, Kristiina. 

Positiivisuus koetuksella

Heippa!  Mä yritän etsiä kaikista asioista aina ne hyvät puolet, mutta täytyy myöntää että viime aikoina munkin positiivisuus on ollut vähän koetukella. Olen koittanut keskittyä mukavampiin asioihin niin arjessani kuin täällä blogissakin, mutta ei Pitsisiivin kohti unelmia ole Pitsisiivin kohti unelmia, ellen välillä kirjoittaisi myös niistä elämäni kompastuskivistä.

Mulla alkaa toukokuussa psykoterapia traumaterapeutilla, jonka tarkoituksena on käsitellä nuoressa iässä alkanutta psyykkistä sairastuvuutta, osastojaksojen traumaattisia kokemuksia sekä saada välineitä oireiden hallintaan ja ennaltaehkäisyyn. Kelaa varten lääkärin täytyi kirjoittaa minusta lääkärinlausunto ja sitä varten taas lääkäri on tutkinut nyt tarkemmin tätä mun kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tutkimuksista ilmeni mulle vähän ikäviä uutisia, sain nimittäin kuulla että sairauteni onkin 1. tyyppiä eli sitä vaikeampaa sorttia, mikä tarkoittaa että sairausjaksot ovat niin hankalia että todellisuudentaju hämärtyy, ellei lääkitys ole kunnossa. Lisäksi sain vahvistuksen epäilyyni myös siitä, että sairauteni on tiheäjaksoinen, eli sairausjaksot vaihtuvat toiseen nopeaa tahtia, mikä tekee elämästä helposti yhtä vuoristorataa. Mulla jaksot ovat vaihdelleet aiemmin hyvin tarkalleen parin kuukauden välein, nyt tietysti toivotaan että tällä uudella lääkityksellä ne saadaan kuriin.


Mulla on tällä hetkellä tasainen jakso, mutta silti on päivittäin oireita eri sairausjaksoista vähän vaan lievempinä. Välillä vauhtia riittää ja elämä hymyilee ja sitten on taas näitä sumuisia torstai-iltoja kun istun tässä mutta olen kuitenkin jossain ihan muualla. Keskittymiskyky on nolla ja seinät kaatuu päälle. Kun oloni on poikkeuksellisen energinen siitä nauttimisen sijaan joudun epäillä alkavaa maniajaksoa ja kun aamulla herään uupuneena mietin meneekö tämä taas psykoottiseen masennukseen. Jos oloni on aamulla tosi hyvä ja energinen, mutta illalla masentaa pelkään että mielialani muuttuu sekamuotoiseksi, mikä on aina se kaikista huonoin vaihtoehto. Ihminen ei voi elää jatkuvassa pelossa, mutta hereillä tämän kanssa joutuu aina olemaan, mikä on tosi uuvuttavaa. Lääkkeet täytyy ottaa säännöllisesti ja muutenkin pitää kiinni arjen rutiineista, mikä rajoittaa elämää varsinkin viikonloppuisin. Jos hoitoa laiminlyö vähänkin, se kostautuu nopeasti.

Mä valmistun toukokuussa, eli tämän kaiken keskellä koitan vielä rämpiä läpi viimeiset koulu,- ja työharjoitteluviikot. Voin kyllä hyvällä omalla tunnolla sanoa olevani tosi ylpeä itsestäni, olin varma etten mä tule sitä valmistujaispäivää näkemään. Siltä se nyt kuitenkin vaikuttaa ja pikkuhiljaa saan alkaa näpertämään kutsukortteja juhliini. Eli asiat ovat olosuhteisiin nähden kuitenkin ihan hyvin. Tässä nyt on silti niin monenlaista, ettei blogiin nyt hirveästi riitä energiaa, mutta halusin kuitenkin tulla nyt vähän päivittelemään mun kuulumisia! Mukavaa loppuviikkoa toivottaa Kristiina!